Suomen Sovittelufoorumin puheenjohtaja Timo Pehrman täytti lokakuussa pyöreitä vuosia. Sen kunniaksi istuimme Timon kanssa hetkeksi alas juttelemaan sovittelusta ja sen merkityksestä hänen elämässään.
Pienestä ilmoituksesta se lähti
Kaikki alkoi vuonna 1985 Vantaan Sanomissa olleesta pienestä ilmoituksesta, jossa etsittiin vapaaehtoisia, toisten ihmisten riitojen selvittelystä kiinnostuneita tavallisia ihmisiä, rikos- ja riita-asioiden sovittelukurssille. Asiaa ihmetellyt Timo ilmoittautui kurssille ja sille tielle jäi.
Vaikkei Timolla ole mitään mielikuvaa tuolloin vielä melko alkuvaiheessa olleen koulutuksen ohjelmasta, niin ensimmäinen varsinainen sovittelu pari vuotta kokeneemman sovittelijan matkassa toi onnistuessaan mukanaan sellaisen hyvänolontunteen, joka on kantanut kaikki nämä vuodet. Kyseisessä tapauksessa osapuolina olivat nuoret pojat sekä kauppias, jonka auton katolla pojat olivat hyppineet – ja sovittelu käytiin siinä auton vieressä vahinkoja tarkastellen (ei niitä lopulta ollut), osapuolten näkemykset kuunnellen.
”Muistan edelleen, kuinka sovusta näytti jäävän hyvä olo kaikille osapuolille, ja jo silloin ajattelin, että ne pojat taisivat viisastua, oppia siitä jotain, ja varmaan se kauppiaskin oppi jotain.”
Organisaatioiden kehittäminen lähellä sydäntä
Työyhteisöjen sovittelu alkoi yhtä lailla hiukan varkain, kun jo 80-luvulla Valiolla työskennellessään Timoa pyydettiin aina silloin tällöin ratkomaan organisaatioissa olleita toimimattomuuksia ja ristiriitoja. (Kiusaamisesta ei 80-90-luvuilla puhuttu vielä mitään, koko käsite oli tuntematon.)
Työkalut ongelmien ratkomiseen Timo oli saanut organisaation kehittämisvalmennuksesta. Tuolloin prosessista puuttui vielä kokonaan yhteisön yhteinen pohdinta, ihmisiä haastateltiin vain yksittäin, ja johto teki muutokset konsulttien esittämien ratkaisujen pohjalta.
”Ne saattoivat olla aika koviakin juttuja, kun vaihdettiin ihmisten työtehtäviä ja esimiesvastuita silloin, kun he eivät pystyneet niitä hoitamaan. Seurasi ongelmia ja vastustusta, että miksi tuo toinen nimitettiin ja minua ei, kun päätösten taustoja ja syitä ei avattu.”
Tuotannon ja logistiikan kehittämisasiat ja koulutukset kiinnostivat Timoa, ja hän myös koulutti muita – paljon järkeistämistä erilaisin rationalisointimenetelmin, kuten hän toteaa. Tätä reittiä Timo kuitenkin eteni kohti ihmiset paremmin huomioivan sovittelun tuomista osaksi työyhteisöjen ratkaisuja, josta vaikuttavimpana suorituksena voimme lukea Timon väitöskirjatutkimusta aiheesta.
” Vaikka nautin organisaatioiden kouluttamisesta ja kehittämisestä, päädyin hiljalleen siihen, etten halua olla näissä organisaatiotutkimuksissa mukana. Ihmiset ottivat todella vakavasti ja raskaasti tilanteet, joissa kokivat menettävänsä yhteisössä kasvonsa, kun jäivät vaille jotain nimitystä.”
Kun sovittelu ahdistaa
Samaa ilmiötä Timo tosin huomaa sovittelussa nykyäänkin. Kaikesta tiedottamisesta huolimatta ihmiset ajattelevat, että sovittelu on menetelmä, jossa ratkaisu tapahtuu niin, ettei siitä tule kenelläkään minkäänlaista tuskaa. Oletetaan, että tapahtumat ohjataan niin, että kaikilla on hyvä olla.
”Näin voimakkailla odotuksilla alkuinfossa ihmisiltä jää helposti kuulematta, että tässä tulee ahdistavia tilanteita, kun pyritään avoimeen keskusteluun ja kohdataan kasvokkain. Ettei tämä ole helppoa. Ja jos se ahdistus sitten tulee, ollaan sitä mieltä, että sovittelu on epäonnistunut ja sovittelija on huono. Ajatellaan, että tässä traumatisoituu ja menettää kasvonsa, kun puhutaan avoimesti ja suoraan.”
Timo näkee, että muutosten käsittely on vaikeaa, lähestyy ihmisiä millä tavalla tahansa. Oli tapana sitten yritysjohtajan yksinään tekemät muutospäätökset, konsultin suositukset tai sovittelun kautta yhdessä haettu ratkaisu.
”Sovitteluun kohdistuu paljon erilaisia olettamuksia ja ennakkokäsityksiä, ja jollei sovittelu täytä jonkun osallistujan ennakkokäsityksiä, se on huono.”
Ratkaisuksi hyssyttely vai avoin kohtaaminen?
Timo nostaa esiin myös professori Jorma Heikkilän toteamuksen: ”Ongelman ratkaisu ei ole mikään ongelma, mutta ongelman havaitseminen on ongelma. Etenkin silloin, kun itse olemme tuo ongelma.” Tämä ajatus muodostuu olennaiseksi usein, kun sovittelussa tulee vastaan ihmisiä, jotka eivät tiedosta omaa käytöstään vaan syyttävät toisia.
”Pitäisikö tällaista asiaa hyssytellä vai pitäisikö muiden antaa kertoa, miten he kokevat toisen käytöksen? Tällainen henkilö kokee usein, että kyseessä on lynkkauspalaveri, vaikka ihmiset vain kertovat mitä he ajattelevat toisen toiminnasta, joka on haitaksi yhteisölle. Eikö sitä siis saisi sanoa? Miten se sitten ratkeaa, ellei sitä puhuta avoimesti auki?”
Timon ohje sovittelijalle tällaisessa tilanteessa on, että pitää vain mennä prosessin filosofian mukaisesti.
”Ei ole tarkoitus myötäillä, jos tulee tällainen prosessia vastustava henkilö, vaan kaikkia kohdellaan tasapuolisesti. Kaikilla pitäisi olla valmius avoimeen keskusteluun ja kuunteluun, että miltä näytän muiden silmissä. Tarkoitushan on saada konflikti pois rasittamasta sitä työyhteisöä.”
Timo muistuttaa, että ellei konfliktia ratkaista, se jatkuu niin, että yhteisössä on jatkossakin joku tai jokunen haitallisesti käyttäytyvä ihminen. Eli päädytään elämään ”normaalisti”, tiedostamatta konfliktia. Tästä seuraa yleensä, että organisaatiossa aletaan erilaisin keinoin vältellä asioita – keksitään keinoja, ettei tarvitse puhua tai kohdata, ollaan palavereissa mukana vain pinnallisesti.
”Tai kuten eräs totesi ottaneensa toimintatavan, ettei hän tee enää mitään ylimääräistä, tekee vain sen mikä on välttämätöntä. Ja kun useampi sitten keskenään toteaa tällaisen strategian hyväksi, niin tästä muodostuu yhteisöön välttelykulttuuri. Eihän tällaisessa organisaatiossa saada täyttä työtehoa millään, kun ihmiset eivät tosissaan tee työtä, ja toisaalta ne ongelmien aiheuttajat siellä edelleen porskuttavat mukana.”
Apua! Voiko sovitteluun osallistua loukkaantumatta?
Jos sovittelussa taas puhutaan avoimesti, siitä saattaa seurata loukkaantumisia, joista seuraa sitten uusi ongelma. ”Jos jollain on tähän keino, miten sen saa hoidettua loukkaantumatta, niin kertokaa!” Timo toteaa omankin avuttomuutensa tähän tilanteeseen. Hän jatkaa, että sovittelun jälkeen on tietysti tarjolla erilaisia muita tukikeinoja, terapiaa, työnohjausta tai johdon valmennusta, mutta sovittelija ei kuitenkaan voi itse sovittelussa alkaa tukea, auttaa tai puolustaa ketään, jottei sovittelijan puolueettomuus kärsi.
”Kun sovittelun kehittymisen myötä on menty syvällisempään sovitteluun alkuvaiheen aavistuksen pinnallisemman sovittelun jälkeen, alussa kun ei ollut parisovittelua eikä tunteiden merkitystä niin tullut korostettua, niin sovitteluun tuleminenkin on muuttunut haasteellisemmaksi. Kieltäytymisiä on enemmän.
Tunteet saatetaan kokea työpaikalla yksityisasiaksi, vaikka samalla ollaan loukkaantuneita siellä.
Loukkaantumisilmiöhän johtuu tunteista, suuttumuksista ja häpeästä yms. Ja sitten toivotaan, että ne purettaisiin asiatasolla. Eihän se ole mahdollista. Ei silloin voi sopia syvällisesti mistään.”
Kollektiivinen vastuu sovittelussa – miten minä voin tukea muutosta?
Pehrman on huomannut, että ihmiset tulevat usein seurantakokouksiin sillä asenteella, että he haluavat kuulla, miten toiset ovat muuttuneet – ilman ajatusta, että itse olisi pitänyt muuttua. He eivät siis ole ottaneet kollektiivista vastuuta, vastuuta omasta käyttäytymisestään.
”Toisaalta, jos joku pystyy muuttamaan käytöstään, ei tueta tätä muutosta. Ei uskota, että toinen oikeasti pystyy tulemaan paremmaksi. Vaikka muutoshan vaatisi ehdottoman tuen muilta. Tämä hämmästyttää, etenkin jos muutos on aivan ilmeistä ja näkyvää ja toinen ihmettelee seurannassa ääneen, miksi häntä edelleen inhotaan. Ihmiset ovat välillä aika raakoja toisilleen, kun eivät anna muuttumisen mahdollisuutta. Henkilö halutaan pitää samanlaisena kuin hän on aiemmin ollut, ja hänestä halutaan päästä eroon.
On opittu ajattelemaan, ettei mikään kuitenkaan muutu, vaan kaikki palaa kuitenkin ennalleen. Epäusko, josta pitäisi oppia pois. Jos siihen saisi puhallettua sellaista sovitteluhenkeä, että ihmiset ottaisivat asenteen, että me yhdessä tuetaan toisiamme ja niitä muutoksia. Varmaa on, ettei muutos tapahdu muuten.”
Työyhteisösovittelun kehittäminen jatkuu
Kun takana on noin 500 sovittelua, 2000 koulutettua sovittelijaa ja tuhansia, joiden kanssa on sovitteluissa keskustellut, niin kyllä oma työ uranuurtajana on tietysti saanut kohdata myös vastustusta, Timo kertoo jatkaen, että sitäkin on kestettävä, jos haluaa kulttuuria saada muutettua.
”Kyllä siinä työtä vielä riittää, että sovittelua saadaan vietyä eteenpäin, koska se on kuitenkin vaativa prosessi. Sovittelijoidenkin tulisi pitäytyä tutkimustuloksissa ja tieteellisissä näkökulmissa ja teorioissa, ettei lähdetä itse soveltamaan ihan miten vaan, koska kuitenkin ihmiset ovat tilanteessa kovilla.”
Väitöskirjansa jälkeen Timo kertoo kehittäneensä esim. pari- ja ryhmäkeskusteluja yksilökeskustelujen yhteyteen ja lisäksi. Myös sovitteluun liittyvän juridiikan osalta Timo on erittäin tyytyväinen, että siitä on lopultakin saatu julkaistua laaja artikkeli, josta löytyy hyviä ohjeita erinäisiin sovittelua koskeviin velvollisuuksiin ja oikeuksiin (Koskinen, Pehrman).
Timo toteaa myös, että pidemmällä aikajänteellä sovittelutapauksia seurattaessa on tullut selväksi, että seurantaa pitää jäntevöittää, jotta ihmiset saavat tukea muutokselleen. Alan eri tutkimusten joukossa tähänkin pureutuva väitöskirja on tekeillä (Tuula Kaitsaari).
Jotta sovittelu helpottuu, kokonaisille työyhteisöille kannattaisi saada laajasti tietoa sovittelusta. Mikäli yhteisöissä koulutetaan vain muutamia sisäisiä sovittelijoita, jää laajempi ymmärrys puuttumaan. Timon yleisönä onkin parhaimmillaan ollut yhteisöissä jopa pari sataa henkeä kuuntelemassa kolmen tunnin ajan perusinformaatiota sovittelusta, jolloin kaikki saavat jonkinlaisen käsityksen asiasta.
”Lisää tutkimusta, kehittämistä ja koulutusta vaan, laajoille porukoille! Kulttuurin muuttaminen on kuitenkin pitkä tie, johon ei ole nopeaa ratkaisua. Mielestäni Suomen Sovittelufoorumi on tässä melko hyvin onnistunutkin viime vuosina, joten sitä pitää vain jatkaa. Kyllähän sovittelutietämys on lisääntynyt monilla aloilla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Rikossovittelu on aikaisimmin alkaneena sovittelumuotona laajentunut tietysti kaikkein eniten. Seuraavana tulee paljon kehitetty koulusovittelu ja VERSO-ohjelma, mutta myös työyhteisösovittelusta tietämys on lisääntynyt valtavasti, kun 2000-luvun alkupuolella ei sillä saralla ollut vielä mitään. Nyt esim. lähes kaikilla sairaaloilla on jo omat sisäiset sovittelijat, ja myös yliopistot ja kaupungit lisäävät koulutustaan. Eli vähitellen laajenee.”
Parasta sovittelussa on oppimisprosessi – ihminen oppii, kehittyy ja muuttuu
Entä mikä on Timolle itselleen ollut tärkein oppi vuosien varrella?
”Oppimisprosessi! Ehdottomasti tärkein oivallukseni jo silloin ensimmäisestä sovittelusta alkaen on ollut se, että sovittelussa opitaan. Olisi tärkeää pitää mielessä, ettei kyseessä ole vain jokin byrokraattinen prosessi, jolla riita saadaan sovittua, vaan että oikeasti siinä tapahtuu ymmärryksen lisääntyessä oppimista.
Olen pitänyt tärkeänä kehittää prosessia sellaiseksi, että ihmiset ensinnäkin vuorovaikuttavat, ja että se vuorovaikutus sitten olisi sellaista, että se lisää ymmärrystä ja sitä kautta yhteistyöhalua sopia asioista. Se vaatii tietysti sitä avoimesti puhumista – siitä ei mihinkään pääse.”
Sovitteluhengen läpipuhaltama
Jos en olisi lähtenyt sovittelemaan, millainen olisin? Tätä kysymystä Timo tunnustaa pohtineensa, todeten, että varmasti olisi aivan toisenlainen.
”En ehkä perusluonteeltani, mutta olisin paljon vajavaisempi ja tietämättömämpi siitä, mitä kaikkea ihmiselämään voi kuulua. Syvällinen tuntemus, kokemus ja näkemys siitä, missä ihmiset elävät. Ettei se ole pelkkää juhlintaa, ja että aina menisi hyvin, vaan sinne kuuluu myös erimielisyydet ja riitelyt ja sovittelut. Eli kyllä minä sanoisin, että olisin paljon köyhempi ihmisenä ilman sovittelua. Vieläkin on kehittämistä, mutta kyllä se on ollut niin iso oppi, etten mitään muuta vastaavaa elämässäni tiedä. Eli hyvä, että tuli aikoinaan tällainen ajautuminen sovitteluun, Jumalan johdatusta voisi joku sanoa. On se ollut elämälleni niin iso juttu, ettei se häviä mihinkään niin kauan kuin elän. Kuten varmaan muillekin sovittelijoille, jotka ovat tätä pitempään tehneet, siitä tulee elämän sisältö.
Olen miettinyt sitäkin, että kuinka paljon ajattelen sovittelua, niin varmaankin yli puolet ajatteluajasta tavalla tai toisella – heti aamulla, päivällä ja vielä illalla ennen nukkumista. Mielessä pyörivät hankalat jutut tai se, miten tätä voisi kehittää. Eli kyllä ihmisestä tulee siinä sellainen sovitteluhengen läpipuhaltama. Jos pitäisi palata erilaiseen näkökulmaan, vaikkapa halki, poikki, pinoon, niin tuskin onnistuisi. Vaikka sovittelussa on paljon ahdistusta ja muita hankaluuksia, kyllä siitä niin paljon hyvää tulee itselle, sielulle ja elämälle – ajattelulle!
Haastattelu on julkaistu myös Suomen Sovittelufoorumin Sovittelusanomissa nro 2/2018.
LUE LISÄÄ:
⇒ Työyhteisösovittelu – oikeudet ja velvollisuudet. Mitä kaikkea on hyvä huomioida työyhteisösovittelua harkittaessa ja sitä toteutettaessa? Yhteenveto Työturvallisuusoikeus-teoksen Työyhteisösovittelu-artikkelista (Pehrman, Koskinen)
Kaipaatko yhteisöösi vuorovaikutuksen solmuja avaavaa koulutusta tai sovittelua?
Ota yhteyttä, niin katsotaan mitä saamme yhdessä aikaan.
Leena Saarela | puh. 0400722502